Suomen päässä mies tahtoo musikaaliin ja verho-ostoksille. Sain tekstiviestin luuriini, jossa kehotettiin nauttimaan illallisesta. Jätin tarkoituksella mainitsematta, että kyseessä oli L. Vakuutan itselleni, että A on kiva. A:sta kuka tahansa biologisen kellon kanssa kamppaileva nainen saisi täydellisen aviomiehen. Valmistautuminen tapaamiseen A:n kanssa vie aikaa kokonaiset viisi minuuttia, L:n kanssa päiviä. Kaiken on oltava täydellistä. Kuuntelen A:n mantraa kissan eläinlääkärikäynnistä samalla kun suunnittelen iltaa L:n kanssa. Sekä L, että A avaavat ovia, maksavat ruokia, ovat ”herrasmiehiä” sanan nykymäärityksessä, hieno- ja tahdikaskäytöksisiä miehiä kauniissa vaatteissa. Siinä missä A on vapaa, L:n koristuksena on sormus nimettömässä ja lapsi kotona odottamassa. Eikö kukaan olisi vailla lähes täydellistä suomalaista miestä?

Kaikille pitäisi antaa mahdollisuus, mutta koska annetaan periksi? Ensimmäistä kertaa pohdin jo sitäkin mahdollisuutta, että jos vaihtoehtona on A tai ei mitään, ottaisin joukosta sen jälkimmäisen. En halua ostaa verhoja A:n olohuoneeseen ja sisustaa A:n taloa. Haluaisin kipittää L:n mukana Kreikkaan asumaan pressun alle ja syömään rypäleitä. Olen kyllästynyt kuuntelemaan kuinka lapsi muuttaa kaiken ja kuinka äitinä ollessa junan alle heittäytymisenkin pitäisi olla mahdotonta. L ajaa Euroopan halki ja ihmettelee kuinka katastrofaalisen illan jälkeen olen pettynyt. Minun pitäisi olla kiitollinen ja arvostaa kaunista elettä.

Ensimmäistä kertaa tunsin itseni huoraksi. Päivän odottamisen jälkeen ilta oli jo valmiiksi kärsinyt inflaatiosta. Kyselin kovasti L:ltä leikitäänkö tällä kertaa jotain kivaa vai nautitaanko terapiasessiosta. L suostui kohtuulliseen leikkiin. Olin valmistautunut yön yli kestävään vaakamamboon, mutta L pilasi kaiken hetimiten kyselemällä paluumatkani yksityiskohtia. L tuli lopulta omaan käteen, minuun ei edes koskettu. Suihkun jälkeen maatessani pakarat vilkkuen sängyssä L keräsi kamppeitaan ja sanoi lähtevänsä saattamaan. Ystäväni kysymykseen miksi jo palasin, en keksinyt mitään rakentavaa. L kysyi taas toistamiseen vihaanko häntä. En edelleen osaa vihata muuta kuin tekoja ja sanomisia.

Valvoin yön, pohdin, mietin ja pureskelin. Tapasin L:n aamulla. Kaikki oli normaalia. L:n mielestä näkemiseni oli erikivaa, jaksoin vastata siihen ok. En keksinyt mitään sanottavaa. Olin turta, hämilläni ja aivan sekaisin. Olen edelleen. Pyhä valani oli olla sekoilematta sähköisesti, mutta ei kai siihen lasketa niitä miljoonaa viimeisten parin tunnin aikana lähetettyä viestiä? L tapaa psykiatrin ensi viikolla ja aloittaa terapiasessiot. Tarkoituksena on pohtia aihetta seksiaddiktio. En kai lopulta ollutkaan aivan yhtä korvaamaton kuin olin kuvitellut.

Tökkimisen ja pistojen jälkeen sain diagnoosiksi kroonisen vatsakatarrin. Tarvittiin siihen muutama letku näytepaloineenkin. Lääkäri kyseli vointia. Sanoin voivani mainiosti. Napsin pillereitä purkeista pitkin päivää. Tyroksiini vei kroonisen ahdistuksen, mutta vatsaan asti tehot eivät riittäneet. Kahden viikon päästä edessä on muutto Suomeen. Muutin läpi puoli Eurooppaa uuden alun perässä. Nyt tiedossa on sama matka takaisin päin. Elämä on tismalleen samassa pisteessä kuin muutama vuosi sitten. Keski-Euroopassta palaan ainoastaan vatsakatarria rikkaampana.

Tapaus L on edelleen käsittelemättä. Suvantovaihetta seuraa aina jokin keinotekoinen kriisi. Nyt käsittelyn aiheena ovat tapaamiset tai tapaamatta jättämiset. Olemme tavanneet kuluneen vuoden aikana tasan kaksi kertaa. Niistä ensimmäisellä L toivoi, ettei minua olisi olemassakaa ja seuraavalla vihkisormus kirjaimellisesti repi sisuskaluni. Kahta kertaa tuskin voi nimittää sanalla useita. Kaikki on kai suhteellista. Minun pitäisi edelleen ymmärtää ja ajatella asioita L:n kannalta. Samalla ilmeisesti unohtaa oma olemassaoloni. Olen kuunnellut mantraa ensi kuussa, ensi viikolla syyskuusta lähtien. Viime viikolla kaiken piti olla tällä viikolla ja tällä viikolla kuulema autoilu on lumen takia mahdotonta. Kummasti ne samat autot vain kulkevat Suomen teillä. Viime kuussa oltiin tulossa, mutta sitten oltiinkin kuoleman sairaita. En ole viitsinyt mainita, että päivä kuoleman jälkeen L tosin osallistui netin mukaan juoksukisoihin. Kaikkihan on edelleen suhteellista. Ja minun pitäisi ymmärtää ja olla vähemmän itsekäs ja enemmän ystävä.

Kaunein teksti, jonka olen L:ltä saanut viimeksi kuului "välitän silloinkin kun olemme erimieltä". Aikaa on kulunut vuosi.

Loppu tuntuu olevan käsitteenä suhteellinen. Ehkä koko viimeinen vuosi on ollut kulkemista loppua kohti. Paljon on tapahtunut ja mitään ei ole opittu. Olen rikki ja aivan hajalla. Viimeiset 3.5 vuotta ovat olleet L:n aivoituksia. Aina on pitänyt jaksaa ymmärtää ja tukea. Liian usein lopulta kolmannen osapuolen todetaan tai väitetään eläneen harhoissa ja kuvitelleen pienen hauskanpidon joksikin syvällisemmäksi tapahtumaksi. On helppo uskoa, ettei meille näin tulisi koskaan käymään. L pitää minusta liikaa ja meillä oli yhteiset pelisäännöt, joista muistutin jatkuvasti. Siinä vaiheessa kun tunteet kuolisivat, fyysinen kontaktikin loppuisi. Olemme väitelleet seksistä ja nettiseksistä viimeiset pari kuukautta. Eräänä kauniina kevätpäivänä L päätti, että jos välittäisin hänestä, ymmärtäisin, tukisin ja antaisin hänen lopettaa molemmat ilman ylimääräistä ohjelmanumeroa. Seuraavalla viikolla L oli kirjaimellisesti seisomassa fyysisesti edessäni, jonka jälkeen taas piti lopettaa ja ymmärtää. Kuukauden hiljaiselon ja ystäviä leikkimisen jälkeen aloin saamaan satunnaisia vihjailevia viestejä. Meillä oli kuulema jotain kasvokkain selvitettävää ja asioiden loppuun ajamista. Idealistisena kyselin kovasti minkä sivupersoonan kanssa mahdoin olla tekemisissä. Meillä ei kuulema ollut syytä lopettaa, koska molemmat nautimme siitä liikaa.

Olen rustannut lukemattomia sepustuksia siitä kuinka koko homma on itselleni yhdentekevää. Kaipaan L:ää ihmisenä, en tarvitse muuta ja loputtomia muistutuksia siitä kuinka itselleni kyse ei ole hauskanpidosta. Satunnainen ohikulkija pystyisi tarjoamaan minulle enemmän kuin L. Miksi siis pyörisin sängyssä naimisissa olevan ”ystävän” ja isän kanssa? Kaiken piti olla hienosti. Minun tehtäväni oli enää unohtaa viimeisimmän käsipelin aikana käyty juttutuokio, jossa L kovasti jaksoi pitää ääntä siitä, ettei hän halua pettää vaimoansa. Itse vaatteet päällä matoperspektiivistä hommaa kuunnellessa teki mieli juosta karkuun, joka ei tullut kysymykseen, koska kyseessä oli oma kämppäni. Samaan rationalisointiin liittyi pohdintaa siitä, että kuinka kanssani L tuntee pettävänsä vaimoaan ja olematta kanssani hän tuntee pettävänsä minua. Minkään muun ei pitänyt olla muuttunut. Olihan meillä olemassa säännöt ja ainoa pyyntöni.

Rakastatko minua on kysymyksenä kielletty. Mielestäni se, että olen valmis ottamaan poskeen on aivan yhtä kiellettyä. Sopimuksesta huolimatta olen rikkonut kultaisia sääntöjä ja esittänyt kysymystä. Aina olen kuulema tiennyt vastauksen. Lopulta millään muulla ei ole merkitystä. Niin kauan kun olen ollut rakastettu, on ollut luottamus siitä, että tekemisten ja sanomisen ei ole tarkoitus satuttaa. Eilen esitin kysymyksen pitkästä aikaa. Ensimmäistä kertaa L:n vastauksen mukaan hän ymmärtää näkökantani ja hän välittää minusta hyvin paljon. Luulin ensin vastausta vitsiksi ja selostin että välittäminen on tarpeeksi ystävyyteen, mutta muuhun tarvitaan enemmän. L toisti vastanneensa välittävänsä minusta paljon.

Kaiken jälkeen elämän ei pitäisi kaatua kyseiseen toteamukseen. Harvoin sitä joku kuitenkaan toteaa huonona päivänä välittävänsä paljon. Elämäni kuitenkin tuntuu olevan ohitse. Ensimmäistä kertaa tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Olin raivoissani ja kiitin L:ää rikkoneensa sen ainoan lupauksen jolla koskaan oli merkitystä. Seuraavassa viestissä pohdin kyseisen fraasin merkitystä jatkoa ajatellen ja totesin, että ehkä nyt vihdoinkin oppisin vihaamaan L:ää. Sen jälkeen taas kiitettiin kunnes kysyin miksi. L tiesi sen tärkeyden. Lopulta pyysin L:ää rustaamaan ylös ja tekemään siitä virallista sanoilla ”I don’t love you” ilman kieroilmaisuja hienosta ystävyydestä. Itselleni on yhdentekevää kuinka paljon minusta välitetään samalla kun olen taas kerran palasina. Jos minusta välitettiin alkujaan hyvin paljon, eikö silloin olisi ollut ensiarvoisen tärkeää nähdä se vaiva, että ainoasta sopimuksesta olisi pidetty kiinni? Kuinka kauan olenkaan elänyt vuorostani tässä valheessa?

Valvoin koko yön. Onnistuin järkeilemään koko tapahtuman vain surkeaksi väärinkäsitykseksi ja katumaan viestejäni. Kaikki on kuitenkin rustattu ylös. En ole kuvitellut mitään. Tein selväksi eron välittämisen ja rakastamisen välillä ja vaikka kyseessä onkin paljon, kyseessä on silti ainoastaan välittäminen. 3.5 vuotta elämästäni. Ensin piti päästä yli jättämisestä. Sen jälkeen vuorossa oli totuus vaimosta, jota seurasi lapsi. Tällä kertaa pitäisi hyväksyä, ettei viimeistä 3.5 vuotta koskaan tapahtunut ja kyse oli yksinkertaisesti sairaasta leikistä.

En tiedä mitä surisin tällä kertaa. Luulin lopulta etten enää edes välittäisi. Hengittäminen kuitenkin sattuu. Kuka tai mikä L lopulta on?

Pitkään sitä kestikin, ahdistuskohtauksia ja unettomia öitä. Tapasin viimeksi L:n muutama viikko sitten. Olin jo valmiiksi väsynyt. Sillä ei ollut tulevaisuutta. Päädyimme terapiasessioon. L istui alasti edessäni tuolilla valmiina puhumaan syvällisiä. Itse makasin epäuskoisena sohvalla. L:n vuodatuksen jälkeen totesin tilanteen olevan syvältä. Seuraavana päivänä päädyimme vaakamambon sijasta ihastelemaan Armanin pukuja. Olin pettynyt. Olen edelleen pettynyt ja samalla äärettömän väsynyt. En yksinkertaisesti jaksa enää ymmärtää. L toivoo, ettei minua olisi olemassa. Kyse ei ole minusta vaan L:stä. Jos minua ei olisi olemassa, L ei olisi koskaan satuttanut. L ei kirjoita, koska ei tiedä mitä sanoa. L itkee, koska voi pahoin. Kyse ei ole edelleen minusta vaan siitä, että muistutan L:ää tehdyistä teoista.

Viikon hiljaisuuden jälkeen erehdyn kysymään L:n vointia. Olen oikeasti huolissani. Kaikki on kuulema hienosti. Ainoastaan inspiraatio on kadoksissa.

L matkustaa Kreikkaan lomalle ja varoittelee etukäteen surkeasta nettiyhteydestä. Kyseessä on neljä viikkoa lähes täydellistä hiljaisuutta. Näen L:n päivittävän nettisivuja. Olen hiljaa ja odotan. Kysyn lopulta kuulumisia. Kuulemma nettiyhteyttä ei ole nimeksikään. Näen vaimokkeen lisäävän lomakuvia. Näen L:n luovan facebook profiilin ja selaavan youtube videoita, useita kertoja päivässä. Tunnen itseni petetyksi. Tiedän kuvion toistavan itseään. Netittömän loman jälkeen ollaan väsyneitä. Sen jälkeen ollaan töissä kiireisiä. Sen jälkeen elämä on vain niin tylsää, ettei siinä ole mitään raportoitavaa. Seuraavaksi kärsitään henkisestä pahoinvoinnista ja todetaan inspiraation olevan kadoksissa.

Odotan ja jaksan toivoa. Tuen L:ää. Olen hyvä ystävä. Suunnittelen syntymäpäivälahjaa. Haluan L:n olevan onnellinen. Samalla erehdyn selaamaan facebook profiilia. Huomaan, että L on jo onnellinen. Niin kauan kuin minua ei ole olemassa kaikki on hienosti ja täydellistä. Yrityksestä huolimatta olen vain paise menneisyydessä. En ole edes L:n ystävä virtuaalisesti. Kaikki vaimokkeen kaverit ovat päässeet listoille. L hymyilee kuvassa ja pyytää kavereita katsomaan yhden maailman kauneimmista videoista. Kyseessä on linkki, jonka samana päivänä L:lle lähetin. En ole kuitenkaan olemassa.

Yleensä odotan päivän tai pari ja jätän viestit kirjoittamatta. Tällä kertaa näpyttelen sen samantien muutamassa minuutissa. Kysyn miksi L aina etsii tekosyitä olla puhumatta kanssani? Tiedän kreikkalaisten käyttävän nettiä ja kiireiden katoavan reisien levityksen myötä. Totesin tuntevani itseni idiootiksi. Sillä onko minua olemassa, ei lopulta ole mitään merkitystä. Tiedän L:n voivan mainiosti. Niin kauan kuin minua ei ole olemassa, kaikki on täydellistä. Kyseessä oli luultavasti viimeinen viestini. Tunnen L:n. En halua nähdä viestin vastinetta. Ohjasin sen automaattisesti tekaistuun sähköpostilaatikkoon. Osani on ymmärtää olla ärsyttämättä, L:llä puolestaan on sananvapaus. L tekee mitä tahtoo. Minä yritän ymmärtää mitä L tahtoo, koska ja kuinka paljon.

Tarkistan postit siinä vaiheessa kun olen varma, ettei sisällöllä ole negatiivista vaikutusta olotilaani. Illan euforisen tilan jälkeen matalalentoa on kuitenkin luvassa. Tosiasiassa L on kuitenkin ollut suhteellisen kiva viime aikoina ja halusi tavata kahvikupin ääressä. En kuitenkaan jaksanut innostua. Jatkuvan tappelun jälkeen ojensin vihdoinkin joululahjat toukokuun lopulla. Seuraavaa tapaamista on turha odottaa tai edes suunnitella. Rikottuja lupauksia on ollut jo tarpeeksi. Palaan kuitenkin ihastelemaan L:n facebook profiilia. On se vain niin kaunis hymyillessään.

Naiset eivät nalkuta, ne vaan kertaa asioita. Jokin tässä kuviossa edelleen mättää. Kuinka toisesta voi tulla kylmä ja välinpitämätön. Mielestäni olen saanut kärsiä suhteessamme kohtuuttomasti. Olen aina ollut tukemassa L:ää ja yrittänyt ymmärtää. Ainoa itsekäs tekoni ottaa välimatkaa viime kesänä kaatui siihen, että L:n mukaan jos välitin hänestä en toimisi kyseisellä tavalla. Minähän vain yksinkertaisesti ilmoitin asioiden jatkossa muuttuvan. Lopulta palasimme siihen, että L:llä oli taas kivaa ja minä kärsin. Tiedän olleeni ja edelleen olevani rasittava. Se mikä oli oikein ja hyvin vielä hetki sitten on nyt väärin.

Muutama vuosi sitten kun vyyhti alkoi purkaantua ja asiasta oli olemassa vain epäilys kirjoitin L:lle viestejä koneellani aina yömyöhäisin. Kaikki viestit löytyvät lähettämättöminä irralliselta kovalevyltäni. Olen tietoisesti välttänyt niiden lukemista ja yrittänyt unohtaa niiden olemassaolon. Saksaan muuttaessa tuhosin kaikki sähköpostit. Halusin uuden alun. Täällä ollessa olen antanut niiden kasaantua. Puhelimeni muisti on edelleen täynnä viestejä ja kieltäydyin puhelimenvaihdosta vedoten elämääkin tärkeämpiin dokumentteihin, vaikka näyttö siinä toimii puolitehoilla. En ole koskaan ajatellut säilyttäväni todistusaineistoa, mutta halusin jonkinlaisen muiston itselleni. En sittenkään kuvitellut kaikkea. Alkujaan L vetosi paniikissa siihen, että olin ymmärtänyt asiat väärin. Kävin läpi viestejä ja yritin tulkita niitä L:n haluamalla tavalla. Yksi alhaisimmista kostotoimistani käsitti koko tarinan julkaisemista netissä L:n omalla nimellä. Pohdin kovasti kunnialoukkaussyytteitä, mutta siitä kuinka ne toimivat valtioiden välillä ei itselläni ole tietoa. Olin sitä paitsi varaton, joten syytteistä huolimatta L olisi korkeintaan onnistunut sulkemaan sivut, mutta vahinko olisi jo tapahtunut.

En ole koskaan kirjoittanut L:lle viestiä, edes koneellani, jossa uhkailisin vaimolla. Päässäni olen leikitellyt ajatuksella, mutta mielestäni asia on jollakin kierolla tavalla hyväksyttävää niin kauan kun ne pysyvät ainoastaan ajatuksina. Mielestäni ketään ei voi pakottaa suhteeseen tai edes ystävyyteen. Uhkailusta toki L:kin käyttäytyisi haluamallani tavalla, mutta ainoastaan pelosta. En halunnut ehdollista ystävyyttä. Pidän nykyistäkin suhdetta parempana, jossa L tekee mitä haluaa ja minä kertaan asioita.

Kirjoittelin pari vuotta sitten keskustelupalstalle, jossa joku lähes vastaavassa tilanteessa ollut suositteli elämän jatkamista ja uhkausta sanojen tasolla. Vaikka uhkauksesta ei mitään seuraisikaan, vahinko olisi jo tapahtunut. Teoista eivät kärsisi ulkopuoliset osapuolet vaan itse päätekijä, joka joutuisi pakotettuna miettimään tekojensa seurauksia. Siinä missä L lirkutteli syitä ja katumusta, palstan jääräpäinen mimmi tulkitsi tekstit toisin. Pyysin lopulta palstapoliisia poistamaan koko keskustelun ja kuuntelin L:ää.

Oikeasti en halua satuttaa vaimoa, lasta tai edes L:ää. Ihmiset edelleen tekevät virheitä. En edes tiedä kuinka kertoa vaimolle ja mitä. Huomaan lähes aina ajattelevani vain L:n fyysisiä miellehaluja ja fantasioita. On vaikea edes kuvitella kirjoittavani rakkaudesta, kun en lopulta usko siihen itsekään. Tiedän L:n rakastavan vaimoa ja itseni jäävän aina kakkoseksi, joten en käsitä mihin vetoaisin. Välillämme ei ollut ainoastaan seksiä? Ei, mutta toisaalta mitä tahansa L tunsikin, vaimo oli lopulta tärkeämpi. Tunnen hävinneeni sodan, enkä ainoastaan tappelua. Argumentitkin ovat hukassa. Ainoastaan vaimo voisi ymmärtää tunteitani, mutta siinäkin tapauksessa syyni olisivat itsekkäät. Olisimme lopulta kaikki onnettomia.

Kirjoitin toistamiseen L:lle. Odotan edelleen vastausta, jolla ei tällä hetkellä tunnu olevan edes merkitystä. Tunnen itse olevani yksinomaan syyllinen kaikkeen. Olen pettynyt, itseeni.

Naiset ovat ihmeellisiä. Olen monet kerran nauranut aina lööpeissä roikkuville Ruususille ja Sievisille. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin olevani yhtä, alhainen, likainen ja naurettava. Haluan tuhota L:n ja satuttaa. Minulla ei ole mitään tekemistä vaimon tai lapsen kanssa. Miksi kantaisin huolta välikäsistä? Eikö minun kuuluisi ajatella joskus itseänikin? Olisinko vihdoinkin vapaa vai tuntuisinko syyllisyyttä?

L perui tulonsa. Kyse ei ole ensimmäisestä kerrasta viimeisten viikkojen aikana. Olen kuulema säälittävä ja minun pitäisi nähdä kuinka käyttäydyn. Kaksi viikkoa sitten L tarvitsi vain ja ainoastaan minua suunnitellen samalla orgioita. Komensin L:n tarkastelemaan motiivejansa. L halusi vain nähdä minut. Eilen sain ensimmäistä kertaa koskaan kuulla sekoittavani ”suhteemme”. Olemme ainoastaan ystäviä.

Meillä piti olla sopimus. Jos ja kun tunteet kuolevat siitä piti ilmoittaa. En halunnut olla pelkkä leikkikalu. Asian piti olla selvä ja minun jotain ainutlaatuista. Olisin tehnyt huiman tilipussin tarjoamalla temppuja muualla. Olen oikeastaan ainoastaan turta. Uskomatonta mitä sitä onkaan valmis tekemään rakkauden eteen ja kuinka röyhkeä toisen tarvitsee olla käyttääkseen sitä häpeilemättä hyväksi. L:n välinpitämättömyys on järkyttävää. Olen lukenut viestejä ja istunut kädet näppäimistöllä yrittäen etsiä edes jotain sanottavaa.

Millään ei ole mitään tekemistä L:n kanssa ja kyse on ainoastaan minusta ja taipumuksestani heittäytyä marttyyriksi. Se, että olen loukkaantunut ja pettynyt taas yhteen peruuntumiseen on oma ongelmani. Totesin, etten ainoastaan käyttäydy sekopäisesti ystävieni peruessa tapaamiset vaan toinen spesiaalini on puolialastomana pomppiminen. Tiedän provosoivani. L käyttäytyy ala-arvoisesti. Yritän hillitä itseäni jossakin määrin, jotten oksentaisi kaikkea ulos kerralla. Sanottuja asioita on vaikea ottaa takaisin. Olen aina se tarinan pahis.

Miksi L:llä on oikeus tahtoa, haluta ja sanella sääntöjä? Miksei minua koskaan kuunnella? Viikkoja sitten totesin L:lle kaiken olevan tismalleen kuin kaksi vuotta sitten. Suhteemme perustui ainoastaan satunnaisiin flirtteihin, jolla ei ollut mitään tekemistä ystävyyden kanssa. L:n mukaan hänellä ei yksinkertaisesti ollut inspiraatiota. Vetosin jossakin vaiheessa inspiraation vähyyteen sukkien kohdalla. L loukkaantui, eikä puhunut kokonaiseen viikkoon. Kun tiedustelen hyvinvointia, olen ärsyttävä. L puolestaan saa kyseenalaistaa motivaationi ja tekemiseni jatkuvasti. Tosiasiassa se on edelleen herttaista.

Kuten oli spontaani-ilmoitus vierailustakin. Koko tapahtuma koki kuitenkin samanlaisen inflaation kuin puhelinnumero aikoinaan. Siitä puhutaan viikkoja. Siinä vaiheessa kun kyseenalaistan, minusta tulee syyllinen. Minun olisi pitänyt luottaa, että huomenna, viikonloppuna, ensi viikolla ja pääsiäisen jälkeen, tapahtuu joskus ja jos ei, minun pitäisi ymmärtää. Kilahtaessa näytän kuinka epästabiili olen. Puhelinnumerot ja tapaamiset voimme siis unohtaa ja keskittyä neutraaleihin asioihin, kuten libidoni koostumukseen.

Olemme kuulemma ok. Provosointi on toinen luontoni, joten kyseenalaistin ilmaisun. L:n sanalliseen sensuroimattomaan ulosantiin tämän vuoden puolella riittäisi yksi printattu A4 paperi. Sen sijaan, että olisin pahoitellut omaa vainoharhaisuuttani tapaamisen suhteen (jota ei koskaan edes tapahtunut, kuten ennustinkin) totesin kuinka halvaksi itseni tunnen. Samalla totesin sen saman mitä aikaisemminkin. L:n on aktivoiduttava. Nykyisessä ystävyydessämme ja niissä parissa sanassa kuukautta kohden ei ole mitään, jota kaipaisin ja olen väsynyt keskustelemaan välinpitämättömän passiivisen tietokoneruudun kanssa. L:n mukaan onnistuin taas syyllistämään ja ilmaisemaan epätyytymättömyyteni. Olin myös vapaa lähtemään jos niin tahdoin. Toljotin koneen ruutua toistamiseen monttu auki. Onhan se kuitenkin suhteellisen vaikeaa rakentaa ystävyyttä kun toinen vaikuttaa asiasta varsin innostuneelta. Kysyin L:ltä mitä hän tahtoo.

Ei kuulema mitään, eikä L ala erikseen minua pyytää jäämään. Hän ei tahdo äärimmäisiä tunteita vaan ainoastaan ystävyyttä, eikä hän halua missään tapauksessa dramatiikkaa enää elämäänsä. Hän kuitenkin haluaa minun jäävän, mutta ilman draamaa, koska hän tarvitsee normaaliutta. Asia jäi minun kuitattavaksi. Tein ilmeisesti pelivirheen, koska vaatimuslistan edessä minäkin päädyin esittämään toiveeni ja toivoin lisää aktiivisuutta. Samalla erehdyin vielä pyytämään jos voisimme kuitenkin tavata ennen lähtöäni. Myöhemmin vielä tahdoin tietää, olinko oikeasti vain leikkikalu. Asialla kun on merkitystä. On eri asia hyväksyä taas muutoksia kun tietää tulleensa hyväksikäytetyksi vuosia. Sama lopputulos, mutta erilainen pelistrategia. L ei ole vastannut. Mielestäni olen ansainnut vastauksen. Pelkään valmiiksi L:n reaktiota. Järkyttävää edelleen kuinka kylmä L:stä on tullut. Niistä mielialapillereistä ei ollut mitään muuta kuin haittaa. L jaksaa opastaa minuakin hankkimaan omani.

Olen valvonut pitkästä aikaa yhden yön L:n takia. Olen pakkaamassa tavaroitani puolitosissani ja muuttamassa toistaiseksi takaisin Suomeen. Pomoni vajoaa ja koko työyhteisö sen mukana. Viimeksi kävimme palaverin pari päivää sitten jossa todettiin, että normaali työaika loppuu kello 19, jonka jälkeen meidän odotetaan pyhittävän illasta pari tuntia artikkeleiden selaamisen ja vastaavasti yömyöhäisellä selaamaan alan nettisivut läpi kahvikuppi kourassa. Vaivainen 10 tunnin työpäivä pomolleni ei siis ole tarpeeksi vaan minun ennen kaikkea kuuluisi osoittaa kiinnostusta ylipäätänsä tiedettä kohtaan. Jos normaalisi pyrin nukkumaan yössä 9 tuntia ja matkoihin menee kävellen 1.5 tuntia, minulle jäisi varsinaista vapaa-aikaa vuorokaudessa noin puoli tuntia. En yksinkertaisesti pysty enkä jaksa. Käyn läpi tavaroitani ja jaan näennäisesti maalista omaisuutta tuttujeni kesken. Sängylleni löytyi ottaja. Samalla törmäsin L:n paketoituihin joululahjoihin. Selostin L:lle tilanteen ja kysyin jos L haluaisi kirjansa. Parin tunnin hiljaisuuden jälkeen erehdyin tulkitsemaan viestin väärin ja lisäsin, että jos kirja ei kiinnosta, kaikki on kunnossa ja heitän kirjan vain menemään hymiöiden säestämänä. L veti muutamasta viestistä ihmeelliset pultit ja kysyi, onko hän pyytänyt, että heittäisin kirjan menemään ja, että se mitä teen kirjalla on oma valintani.

Luin kyseisen viestin kymmeniä kertoja kunnes tein ratkaisevan siirron ja kysyin uutealisuuttani miksi L:n puhe ja käytös poikkeavat toisistaan. Niitä DVD-levyjä ei kuulu vieläkään ja vauvan kuva minulle on luvattu lähettää illalla, huomenna, viikonloppuna jo viikkoja. En käsittänyt miksi L yleisesti antaa olettaa, että olisin jotakin erikoisempaa, kun varsinainen käytös ei viittaa siihen mitenkään. L pyysi esimerkkiä ja otin käsittelyyn kirjan. Olen pantannut kirjaa kuukausia, mielestäni siitä olisi korkea aika päästä eroon. Maksoin kirjan lähetyksestä Suomesta pienoisen omaisuuden. Mieleeni ei tulisi ensimmäisenä pakata sitä takaisin Suomeen ja maksaa siitä koneessa ylipainomaksuja. Ratkaisevan virheen tein siinä, että oletin, että L:n alkuperäinen vastaus olisi tarkoittanut, että hänelle on sama mitä kirjalla teen. L on väsynyt, eikä häntä voisi kiinnostaa vähempää mitä teen ja ajattelen. Jos olisin käyttäytynyt normaalin aikuisen tavoin olisin kysynyt, että haluaako L kirjan, enkä kysynyt miksi L:n käytös on ristiriitaista. Siteerasin omaa alkuperäistä viestiäni ”haluatko kirjan” ja L jaksaa edelleen väittää, ettei se ollut alkuperäinen kysymykseni.  

L on kuulema väsynyt kuulemaan selityksiäni ja anteeksipyyntöjäni, mutta kun en edelleen ymmärrä mitä edes voisin pyytää anteeksi? Kysymystäni, joka oli juuri se kysymys, jonka olisin kysynyt jos olisin käyttäytynyt kuin aikuinen? Olen vähintäänkin yllättynyt L:n reaktiosta, jota olen jauhanut tyhjyyteen useita sähköposteja. Mielestäni en sanonut tai tehnyt mitään. Noissa seuranneissa sähköposteissa tosin kysyin, miksi L:lle on niin äärettömän vaikeaa puhua itsestään. Viimeisin L:n vointiraportti on tammikuulta, muutoin L onkin panostanut sukkanauhaleikkeihin. Olin ilmeisesti erittäin epä-aikuinen kun myös totesin, että mielestäni niiden kuvien puuttuminenkin on edelleen ristiriidassa puheisiin. Miksi luvata jotain, ja muistuttaa siitä säännöllisin väliajoin? Jotta varmasti muistaisin mitä minulla ei edelleen ole? Olemme käyneet saman keskustelun aikaisemmin. Siinä vaiheessa kun kärsivällisyyteni oli loppu ja vaadin selitystä, olin pahis ja kyseenalaistaessani L:n motiivit L päätti, että käytökseni oli niin ala-arvoista, että ainoastaan ja vain siitä syystä en saanut levyjä, muistitikkua, puhelinnumeroa ja valokuvia. Luulisi L:n oppineen vuosien varrella edes sen verran, että vihaan kyseistä tyyliä. Oli kyse sitten pelkästä saamattomuudesta tai sairaasta kidutuksesta. Kaipaan L:ää ja, että koko tarina loppuisi tähän tuntuu absurdilta ja täysin epäreilulta. 

Kyseisen kirjan omistuskirjoitus, jonka on kirjoittanut kirjan valokuvaaja/kirjoittaja:

"Rakkaalle Ystävälleni L:lle,

Kerro oma ainutlaatuinen tarinasi kuvien ja sanojen avulla -

tee kallisarvoisimmista asioista elämässässi näkyvää.

Löydä hetken kauneus arkisista asioista.

Muista aina katsoa itseäsi ja merkittävimpiä ihmisiä elämässäsi rakastavilla ja hellillä silmillä.

Anna vastasyntyneen pienokaisesi löytää oma tiensä, sekä maailman moninainen ja kaunis tarina."

En muista nähneeni koskaan L:ää yhtä vakavana. Koko surkea yritys viihdyttää lihallisilla iloilla oli jo etukäteen tuomittu. L sanoi olevansa väsynyt. Tänään sen sijaan, että olisin vuodattanut koko surkeuden ja kysynyt, mikä minussa on vika, kysyinkin L:ltä, oletko onnellinen?  Tunnen L:n läpikotaisin. Kirjoitin jo onnitteluviestiinkin, vaikka kaikki ei sujuisikaan kuvitelmien mukaan, jossain vaiheessa kaikki olisi epätäydellisyydessäänkin täydellistä. L ei edelleen puhu, mutta myönsi, ettei hän ole varma ja tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Emme puhu asioista niiden oikeilla nimillä vaan yleisesti, siitäkin huolimatta, että molemmat tiedämme mistä keskustelemme. L:n puolesta tuntuu pahalta. L on päättänyt työstää etikkaansa, jotta arki toimisi halutulla tavalla. Minä taas komensin antamaan asialle aikaa ja lopettaa itsensä sättimisen. L tuskin on ensimmäinen mies jolle isyys tuntuu käsityksenä vaikealle. Samalla leikin avioliittoneuvojaa ja kehotin L puhumaan, en minulle, mutta me molemmat edelleen tiesimme kenestä puhumme. Tuntuu pahalta ettei toista voi auttaa. Asia ei itselleni millään tavalla kuulu, mutta haluaisin kaikesta huolimatta, että L olisi onnellinen. Olen huolissani siitä, että L menettää asioita ollessaan liikaa oma itsensä. Puhuisivat edes toisilleen.

Joskus sotaa käydään niin pitkään, että itse syy unohtuu. Ehkä olemme vain epäsopivia toisillemme. Mielestäni en kuitenkaan ole vaatinut liikaa. En ole koskaan pyytänyt L:ää eroamaan vaimosta. Kielsin aikoinaan L:ää jopa kertomasta vaimolle, jotta edes joku olisi onnellinen. Kielsin L:ää pettämästä, jotta vaimo olisi jatkossakin onnellinen. Ostin tavaraa tulokkaalle. Konttasin pitkin lattioita. Valmistelin L:n syntymäpäivälahjaa päiviä. Annoin kauneimmat kenkäni. Tilasin joululahjat hyvissä ajoin. Kaikesta tästä huolimatta, tunnen epäonnistuneeni. Olen ollut aina väärissä kohtaa liikaa ja toisissa liian paljon. Tiesin asioiden muuttuvan. Pelkään L:ää. Kaikenlainen söpöily on tuomittavaa. Haluaisin L:n kerrankin välittävän tarpeeksi, jotta L kuuntelisi edes hetken. En ole nähnyt rakkautta aikoihin.

Loppupeleissä suhde on aina noudattanut L:n mielenliikkeitä. Aikoinaan L jahtasi vuosia, vaikka käskin lopettaa ja etsiä itsellensä joku kiva tyttö. Ongelmani kuulemma oli, ettei hän halunnut jotain kivaa tyttöä vaan minut. Lähetin L:n Kiinaan. Järjestelin elämää. L oli pettynyt. Rakastettiin hetki. L palasi takaisin Kiinaan. Meidän kummankin kuulemma pitäisi tulla onnellisiksi omillamme. L ehdotti ensimmäistä kertaa nettiseksiä. Totesin, etten halua olla vain objekti vaan haluan kaiken ja paljon muutakin. L sanoi, että niin hänkin, mutta enkö voisi olla vain hetken pelkkää bittidataa. Suostuin, olihan lupaus tavallaan annettu. Pari päivää myöhemmin sain viestin lentokentän kivasta naisesta. Olin kuulema kuvitellut kaiken. Voisimme jatkaa ystäväni, mutta vain siinä tapauksessa, etten koskaan mainitsisi asiaa. Nettiseksi oli kieltolistalla, kunnes hetken päästä L teki siitä taas luvallista. Olin ahdistunut. Googlasin L:ää ilman minkäänlaista päämäärää. Löysin vaimon. Tiesin jo oikeastaan silloin. Pyysin L:ää kertomaan ja luottamaan. Olin vainoharhainen. Pari kuukautta myöhemmin tuskallisen yön jälkeen kysyin suoraan. L myönsi vaimon ja sanoi meinanneensa tehdä elämänsä suurimman virheen. Olin käsittänyt kaiken väärin. Hän oli halunnut vain ystävyyttä. Mikään omista muistoistani ei ollut totta vaan suurta väärinkäsitystä ja L yrittänyt katkaista suhteen ennen häitä siinä onnistumatta. Pari päivää myöhemmin L myönsi olleensa naimisissa pidempään. Kyseessä oli ollut viimeinen vale, jolla oli tarkoitus tehdä asiat minulle helpommiksi. Muutin Saksaan. L oli paniikissa, eikä halunnut menettää minua. Selostin L:lle useita kertoja päivässä, kuinka asiat ovat hienosti ja huomenna tuntuu paremmalta. Samalla raivosin L:lle valheista ja valehtelusta. L rakasti vähintään kerran tunnissa, samalla asiassa ei pitänyt olla ongelmaa, koska minähän samalla tiesin L:n rakastavan vaimoakin. Olit niin tai näin, aina olisi pitänyt olla toisinpäin. Jossakin vaiheessa toivotettiin hyvät huomenet heti sängystä ylöspäästessä ja puolenyön jälkeen muistettiin kertoa kuinka tänään rakastettiin enemmän kuin eilen, muttei kuitenkaan yhtä paljon kuin huomenna. Sen jälkeen puhuttiin kerran päivässä ja kohta jo joka kolmas. Mikään ei koskaan ollut muuttunut. Olin yksinkertaisesti vainoharhainen. Makasin sängyn pohjalla kaksi tuntia kuullessani vauvasta ja prosessoidessani informaatiota. Se mitä olin pelännyt pitkään, tapahtui vihdoinkin. Lapset eivät olleet vain irrallinen kuva tulevaisuudesta vaan jotain konkreettista. Asia ei lopulta tuntunutkaan enää niin pahalta. L pelkäsi menettävänsä minut. Olin ilkeä maalaillessani kuvia, kuinka en kohta enää olisikaan yhtä tärkeä. Tapasin L:n. Toisenkin kerran. Olin tärkeämpi kuin koskaan. Lapsi syntyi ja kaikki muuttui.

Siinä missä aikaisemmin L olisi selittämässä tapahtumia, L jaksaa laukoa totuuksia ilman minkäänlaista editointia. Tekemiseni ovat pateettisia. Elämässä kun on tärkeämpiäkin valituksen aiheita kuten maanjäristykset ja nälänhätä. Tiedän, että kaikki sanovat, että lapsi muuttaa elämän, mutta että koko persoonan? Mietin kovasti syytä miksi lapsi kuuluu kiellettyjen asioiden listalle. Periaatteessa L saa jakaa elämästään juuri niin paljon kuin haluaa. En ole koskaan ollut kyselemässä vaimon kuulumisia, enkä ajatellut tehdä niin jatkossakaan. Lapsi on kuitenkin mielestäni eriasia kuin vaimo. Ymmärrän, että vaimo kuuluu tiukkana pakettina mukaan kuvioihin, mutta kai lapsesta voi silti puhua. Tuhlasin kuitenkin omaisuuden lapsen lahjaankin, joten kai minun kuuluisi nähdä edes lahjan saaja? Kiitoskorttia en odota, mutta lapsen strategiset mitatkin piti erikseen kysyä. Ymmärrän tavallaan sen, että L halusi pitää minut pimennossa lapsen nimestä, mutta muuten. Minkälainen ystävyys tai ystävä on sellainen, jossa maailman kaunein asia pidetään tietoisesti erillään? En olettanut lähteväni lapsenvahdiksi, jotta L ja vaimo saisivat vapaaillan, mutta edes jotain. Olenko yksinkertaisesti niin epäluotettava tai epästabiili, ettei minulle haluta tai uskalleta kertoa? Mielestäni se, ettei yksiössä kasvavaa lasta mainittu kuukausien aikana kertaakaan oli ihmeellistä, mutta se ettei yksiön ulkopuolella kasvavasta vauvasta mainita mitään on käsittämätöntä. Tosiasiassa voisin aina kysyä ja niinhän minä tavallaan teinkin tai lähinnä mainitsin pariinkin kertaan kuinka haluaisin nähdä kuvan. Tämä taas tulee kääntymään siihen muotoon, että jankkauksen takia en tule koskaan näkemään kyseistä kuvaa. Mitä minulta odotetaan? Hiljaisuutta ja editoitua puhetta kun sitä erikseen pyydetään?

Vihaan purkauksia. Tilitin tuntojani taas L:lle toiseen kertaan. Vihaan pakkomiellettäni paikkailla sanomisiani. Totesin, että olisihan se kiva jos minua informoitaisiin edes siitä, että illuusio ystävyydestämme ei tule koskaan toteutumaan. Minähän viime talvenakin kaavailin L:stä omille toivottavasti tuleville lapsilleni kummisetää. Samalla toivoin, että L kaikesta huolimatta kirjoittaisi edes lapselle epäsäännöllisen säännöllisesti. L tuntuu hukanneen koko verbaalisen taitonsa kanssani, mutta jatkaisi sen käyttöä antamalla edes ainutlaatuisen lahjan lapselle. Samalla totesin olevani täällä jossakin kun L olisi joskus valmis puhumaan ja kiitin kuulumisesta epästabiiliin elämääni. Haluaisin hypätä takaisin aamuun pikakelauksella. Toisaalta asioita on pyöritelty jo niin pitkään päässäni, että jossakin vaiheessa ne tulisivat lopulta purkaantumaan ulos jotakin reittiä. Tavallaan annoin L:lle vielä mahdollisuuden korjata asian. Puolen vuoden kuluttua on turha kitistä täydellä raivolla jo liikkuvasta lapsesta. Haluaisin yksinkertaisesti tietää mitä tältä suhteelta on edes realistista odottaa? En voi olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa, joka sanelee muuttuvia pelisääntöjä vähintään kerran kuukaudessa. Minun pitäisi jaksaa ymmärtää, iloita ja muuttua, muttei miksei kukaan ole valmis tekemään pieniä myönnytyksiä puolestani? Jos pidän L:ää tarpeeksi tärkeänä hyväksyessäni vaimon, ollessani iloinen vauvasta ja antaakseni kaiken anteeksi, eikö L:n voisi silloin edes näennäisesti kuunnella pahaa oloani ja tehdä muutoksia? Kerran viikossa kymmenen minuutin kirjelmä tuskin on liikaa vaadittu. Enkä usko, että lapsesta puhumisen pitäisi teoriassa olla millään tavalla vastenmielistä. Sitä paitsi eikö sitä varten ole ystäviä, jotka kehottavat jaksamaan, koska kyllä se jo 18 vuoden päästä muuttaa pois kotoa?

En kaavaile meistä paria, kuten en ole tehnyt enää pieneen ikuisuuteenkin. Yritän kovasti sovittaa meitä rakkaiksi ystäviksi ja miettiä mitä siihen kuuluu. Mielestäni analysointini on yliampuvaa, mutta tilanne on surrealistinen. L kysyy vointiani ja selitän ajatuksiani ja tekemisiäni. L ei kerro itsestään mitään ja kritisoi elämääni. Ehkä minulla olisi vähemmän sanottavaa jos L antaisi jotain itsestään, aivan mitä tahansa. Voisimme yhdessä sitten pohtia vauvan kohoavaa elopainoa. Olen aina pitänyt suhteita kahdenkauppana. On ajanjaksoja ja tilanteita joissa toinen antaa enemmän kuin ottaa, mutta eikö yleisesti sitä antamista pitäisi tapahtua molempiin suuntiinkin?

Yritän kovasti olla loukkaantumatta siitä, että L halusikin minulta aivan muunlaisia kuvia kuin omiani. En kelpaa enää edes virtuaalipanoksikaan. L sanoo, että rakastan marttyyrina olemista. Olisin mielelläni välillä jotain muutakin.

Toissayönä näin unta, että kuu tippui taivaalta. Muistan pohtineeni pimennysverhojen tarpeellisuutta ja suuntaavani kauppaan. Eilen tappelimme L:n kanssa. Alan olla henkisesti aivan loppu. Mietin pitkään, mitä minun pitikään nähdä kyseisessä henkilössä. Tilityksen seassa kysyin L:ltä mitä hän oikein haluaa, koska olen väsynyt kuulemaan, että olen aina vääränlainen. Sen sijaan, että tuntisin itseni puutteelliseksi, voisin ainakin valita. Kuulen jatkuvasti mitä saan tehdä ja mitä en. L pysyy hiljaa ja minä puhun. En yksinkertaisesti ole tarpeeksi vaan aina liikaa tai liian vähän. Halusin tietää millainen minun kuuluisi olla, jotta L olisi tyytyväinen ja minä ihana, olematta liian intensiivinen tai painostava ja samalla tarpeeksi läsnä. Minun pitäisi ilmeisesti hankkia L:lle pumpattava Barbara, joka olisi aina valmiina tositoimiin. Sen sijaan, että L olisi edes vastannut kysymykseen, L päättikin valmistaa, kuinka hän on väsynyt kuulemaan kuinka elämäni on helvetillistä, koska se on kuulema säälittävää. Jätin mainitsematta mikä muukin on minusta säälittävää. Sen sijaan, että naimisissa oleva isä haluaisi kuvia entisestä virtuaalipartneristaan, L:llä oli mielessä aivan muunlaiset kuvat. Kahteen viimeiseen viikkoon L ei ole sanonut sanaakaan omasta elämästään tai tekemisistään. En ole edelleen nähnyt ensimmäistäkään kuvaa lapsesta lupauksista huolimatta. Miksi minun pitäisi aina muuttua ja sopeutua? Miksei kukaan kysy minulta, mitä minä haluan?

Kirjoitin tänään L:lle. Tiedän L:n raivostuvan, mutta jos L:llä oli oikeus tilittää tuntojaan, kai minulla on oikeus tuoda esille oma näkökantani? Nukutun yön jälkeen ajatuksetkin tuntuvat selkiytyneen. L tosin kysyi eilen, että välttelenkö nyt häntä. Kyse ei ollut siitä vaan yksinkertaisesti mietin kuka tuo totuuksia laukova henkilö oikeasti on. Jos olen viikossa töissä 70 tuntia, eikö elämäni silloin ole aika pitkälle työtä ja jos satun tuntemaan kroonista antipatiaa kyseistä työtä kohtaan, eikö silloin elämäni ole helvettiä? Jos minulta evätään oikeus puhua työstäni mistä saan puhua? Unistani, joissa kaikesta huolimatta saan potkut, koska en ole tarpeeksi omistautunut projektille ja jossa olen tismalleen samaa mieltä pomoni kanssa, koska hurjasta tuntimäärästä huolimatta, vihaan koko alaa? Minulla ei ole pullantuoksuista vaimoa vauvan kanssa kotona odottamassa. Kyseinen työ on tällä hetkellä elämäni ja teen projektia tämän vuoden ilmaiseksi. Laskin, että vuokran jälkeen minulle jää käteen hurjat 80 euroa. Samalla kuulemma epäröin kun kovasti mietin, kävisinkö Alpeilla lautailemassa vai ottaisinko kuukauden tanssitunteja. Se ei kuulemma ole L:n vika, että epäröin valintaani. En tiennyt koskaan L:ää siitä syyttäneenkään. Omalta onnelta toisen ahdinkoa on ilmeisesti vaikea olla näkemättä.

Eilen päätin piristää itseäni ja suuntasin kavereideni kanssa katsomaan stand-up esitystä saksaksi. Kyseessä oli sopimus, että raahautuessani kyseiseen tilaisuuteen saisin esiliinan kämppikseni uuden näytelmän avajaisiin. Aina aikaisemmin kuvittelin, että näytelmien avajaisiin saavutaan pikkumustissa, siemaillaan cocktaileja ja syödään lohipasteijoita. Päivällä erehdyin vierailemaan galleriassa valokuvaamassa esitystä, joka käsitti lopulta tasan kolme puupölkkyä. Parin tunnin kuvaussession jälkeen itse artisti totesi, että ollakseen rehellinen yksikään ottamistani kuvista ei ole hyvä. Kaverit vaihtoivat avajaiset baari-iltaan ja olin tuomittu raahautumaan avajaisiin yksin. Edellisenä iltana sain kuulla kuinka taiteilijoissa on sitä jotakin, koska he kehittävät itseään eri suuntiin ja ovat kiinnostuneita kaikesta. Raahauduin juhliin itsetuunattujen vaatteiden keskelle paitapuserossa, jossa käteeni iskettiin vesipullo. Lasit olivat kuulemma tuossa vaiheessa iltaa jo loppu. Nämä tajuntaa laajentaneet artistit puhuivat vain taiteesta ja siitä oikeasta. Sen sijaan, että olisimme ihailleet puupölkkyjä, joita taitelija itse kovasti valokuvasi koko illan, keskustelimme takahuoneen taulusta, joka käsitti pari läiskää muuten yksivärisellä pohjalla. Taitelijoissa on yksi yhtenevä piirre, he kaikki haluavat puhua omasta taiteestaan. Erehdyin kysymään yhdeltä hänen taitelija-alaansa. Kuulemma näyttelyn jälkeen hän siirtyi teatteriin, josta sitten valokuvaukseen, josta videokuvaukseen ja nyt hän kuulemma vain ohjaa pitkäsääriä upeannäköisiä naisia valkoisessa eroottislatauksellisessa laatikossa. Minä taas edustin kaikkea mitä vastaan koko taitelijakommuuni taistelee. He halusivat nähdä sen oikean minän, enkä sen mitä minä ehkä luulen heidän haluavan nähdä. Ikävä kyllä en itsekään ole aivan selvillä siitä kuka minä oikeasti olen. Lähdin bileistä ennen valomerkkiä.

Sen sijaan, että olisin keskittynyt kirjoittamaan L:lle kuka minä oikeasti olen kirjoitin L:lle mitä  haluan. Rakastin L:n pitkiä sepustuksia pelkästä vesisateesta. Muutama kuukausi sitten tavatessamme L lupasi yrittää palata takaisin vanhaan ja kirjoittaa enemmän. Kyseinen lupaus oli unohdettu parissa viikossa. En halua olla ainoa joka kirjoittaa. Tiedän, että L on siellä jossakin, mutta minäkin haluaisin olla olemassa. Haluaisin olla tarpeellinen ja tuntea itseni tärkeäksi. Samalla haluaisin nähdä valokuvan vauvasta ja lähettää L:n joululahjan eteenpäin. Kohta ollaan helmikuussa ja lahjat lojuvat edelleen nurkassa toivottaen hyvää joulua. Haluanko ja odotanko edelleen liikaa? Kuinka kukaan voi haluta toiselta niin paljon ja silti antaa itsestään niin vähän?